Turhista ärsyyntymistä vai itsensä tuntemista?

Onko teistä tuntunut koskaan siltä, että on koko ajan kiukkuinen? Minusta tuntui viime viikolla, että kiukuttavia asioita tuli aika ajoin aika tiiviistikin vastaan.. En siis ollut koko ajan harmistunut ja ärsyyntynyt, vaan kiukuistuin hetkittäin ja nämä tunteet menivät yhä uudelleen ohitse.

Mietin oikein, että mikä minua suututti. Yksi teema on puolustuskyvyttömän viestien huomioimatta jättäminen. Minut saa vihaiseksi esimerkiksi se, jos kissaa pitää väkisin sylissä eikä huomioi luimullaan olevia korvia ja sen alistumista. Samoin jos  esim.vauva väsyy mahalla ollessaan ja hänen harmistukselleen nauretaan. Uskoisin, että tämä kiukkuaminen johtuu siitä, että minulla on "jemmassa" patoutunutta kiukkua siitä, että olen itseäni loppuun polttaessa niellyt kiukun tunteita todella pitkään, ikään kuin jättänyt ne huomioimatta ja jollain tavalla alistunut huonoon kohteluun (en ole osannut sanoa ei silloin kuin olisi pitänyt). Ja sitten myötäelän muiden vastaavia tuntemuksia omieni kautta.

Minua kiukuttavat toisinaan myös kaikenlaiset vihjailut, joissa minua neuvotaan kasvattamaan lasta toisin kuin teen. Niissä tulee mielestäni tunnetta siitä, että olenko huono äiti, jos teen toisin kuin joku toinen (vaikka toinen ei sitä välttämättä tarkoita). Riittämättömyyden tunteen kanssa taistelu on ollut teemana minulla pitkään, vaikka olen jo sen kanssa aika pitkälle päässytkin. Yleensä koen jo olevani riittävä sellaisena kuin olen, mutta aika ajoin joudun sitä kyseenalaistamaan ja vahvistamaan omaa käsitystäni itsestäni. Ja impulssit siihen tulevat usein muiden kanssa käymistä keskuisteluista.

Koska minut on opetettu "kiltiksi tytöksi", joka ei kiukkuaan ilmaise, olen joutunut, ja joudun edelleenkin, opettelemaan kiukun tunteen ilmaisua ja järkevää purkamista sen nielemisen sijaan. Esim. ratkaisemaan, reagoinko siihen heti tai myöhemmin ja opettelemaan rajojeni puolustamista, ein sanomista jne. Välillä vain opettelen tuntemaan, miltä kiukku tuntuu ja hyväksymään tämän tunteen (tunteen niellessäänhän se on jotain, mitä ei voi sallia).

Uskon, että tämän taidn opettelusta on minulle hyötyä, se kasvattaa itseni hyväksymistä sellaisena kuin olen ja myös arvostusta muiden silmissä (kunhan en kiukkuile turhista vaan pidän järkevät rajat) :)


Vähän samanlaista teemaa Jenny Henriksson pohti muuten juuri tänään blogissaan Vastaisku ankeudelle, eli miten helposti sitä alkaa syyttelemään (mielessään) muita sen sijaan, että alkaisi miettiä ja tunnistaa omia kipukohtiaan, käsitellä niitä ja päästä niissä eteenpäin. Kannattaa lukaista myös Jennyn postaus:)